Lapsena ja nuorena tyttönä kirjoitin syntymäpäivä ja muihin onnittelukortteihin aina riimitellen . Eräs isänpäivä runokin häilyy muistossa , se meni jotenkin tyyliin: Olet ollut isäni,monen monta vuotta, kasvattanut minua tuskin olet suotta. jne. :o)
Luen mieluusti runoja yhä vain ja saatan pysähtyä niiden kauneuden edessä .
Kun mieheni veli meni naimisiin kirjoitin ( sveitsin saksaksi ) heille elämän neuvo riimin. Riimi sai kunniapaikan hääalbumin etusivulla. :o)
En halua kutsua riimejä oikeastaan runoiksi. Runoissa on aina ajatus , syvä sellainen. Riimejä voi heitellä olalta suoraan ja niiden suurin tarkoitus on sopia yhteen ja nostattaa hymy lukijan huulille.
Pöytälaatikossa pölyttyy pari aitoa runoyritystäkin . Yksi niistä tämä:
-jalkani jäljet hiekassa
jo pian kukaan ei tiedä
että olin olemassa
saa aallot jälkeni viedä-
Tämä Mirkka Rekolan runo
eilen kosketti minua vaikken ole kokenut menetystä lähiaikoina
"Uneen viimeinkin lipua,
vailla ruumiinsa kipua
tunneista loputtomista.
Vaipuisin hiljaa sinne päin,
missä sen pienen vaahteran näin
leikkivän kultaisin lehdin.
Sanoisin: nyt minä ehdin.
Nyt olen tähti,
nyt olen maa.
Tuulessa saamme koskettaa."
-Mirkka Rekola-
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti