Kun lapseni syntyivät pidin heitä sylissäni , suojelin koko kehollani enkä halunnut päästää irti enää koskaan. Heidän varttuessaan opin että minun tehtäväni onkin juuri se.Irtipäästäminen.Pikkuhiljaa ja pieninä annoksia lapset pääsivät kokeilemaan siipiensä kantoa. Nyt kun jo viimeinenkin poikanen seisoo pesän reunalla räpyttelemässä, ihmettelen.Itseäni. Etten olekaan puolikuollut huolesta tai menetä yöuniani, en kulje hysteerisenä neuvoja sylkien pentuni perässä. Olo on ihan levollinen. Tuntuu että tehtävä suoritettu ja uusi elämä häämöttää. Tietenkin kaikki kolme nuorta aikuista asuvat yhä kotona= helppo minun puhua lämpimikseni . Lähinnä ajattelin sitä kuinka he vuoronperään ovat viikonlopun jossain tai viikonkin ja minä kykenen jatkamaan elämää - Uuden vuoden saamme vastaanottaa aivan kaksin tai korkeintaan kaveriperheessä. Lintuni lentävät.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti